Living Labeista kansanlaboratorioihin

Living Labeista kansanlaboratorioihin

Intohimot ja merkitykset kaupunginosien kukoistuksen perustana

Kyllä kansa tietää ja osaa. Talonpoikaisjärjellä ja rakkaudesta taiteisiin. Kylähulluudesta luovaan ajatteluun. Näillä iskulauseilla voidaan kuvata jäljempänä olevan artikkelin sisältöä. Artikkeli käsittelee Euroopassa ja myös Suomessa yleistynyttä living lab –lähestymistapaa. Näkökulma on ruohonjuuresta – tai pikemminkin ruohonkärjestä, mutta kirjoittajalla on usko siihen, että 2010-luvulla tulee tapahtumaan suuri muutos paikallistason osaamisessa ja kyvykkyyksissä. Kaupunginosat lähtevät aitoon kukoistukseen vain omin voimin ja vain omilla ajatuksilla. Tämä artikkeli on julkaistu syksyllä 2010 Ruohonjuuresta ruohonkärkeen -kirjassa, jonka voit lukea ja ladata täältä: http://kaupunginosat.net/ruohonkarjet/

Skenaario tulevaisuudesta

Erkki ja Pentti ovat lennokkimiehiä. He ovat olleet sitä parikymppisistä. Kaikki sai alkunsa siitä, kun lennokkikerho irtisanottiin vanhasta halvasta kellaritilasta. Lennokkikerho oli kokoontunut vuosikymmenen ajan tähän tilaan rakentamaan lennokeitaan ja jakamaan kokemusta ja osaamista nuoremmille. Kiinteistönomistaja halusi pois pienistä hankalista vuokralaisista ja vuokrasi koko talon yhdelle vuokralaiselle. Pieni paikallistoimija sai mennä.

Nyt jo perheelliset miehet kokoontuivat verkossa pohtimaan tulevaisuutta – miten ratkaistaisiin tilanne. Mätäjoen puisto toimii ulkolennätyspaikkana, talvinen sisälennätyspaikka saatiin lähikoululta, mutta miten ratkaistaan kerhon lennokkien rakentamistila? Erkki ja Pentti jakoivat lopulta ongelmansa kaupunginosan verkkosivuilla ajatuksella, että onko kellään ideoita tai kokemuksia vastaavista. Verkko reagoi yllättävän nopeasti. Samanlaisessa tilanteessa olivat myös soitinrakentajien yhdistys, perinnepukukerho, sienten ystävät sekä myös kamelikerho. Keskusteluun osallistui myös moni pitkäaikaisen intohimonsa herättämänä partioseniorit, kalliokiipeilijät ja lasten pehmosählykerho.

Verkkokeskustelussa ideoitiin kaupunginosan harrastushalli, jossa oli pienjumppasali (20×30 metriä) sekä kaksi erikokoista tilaa tekemiselle. Seinien piti olla purettavia, siirrettäviä ja muunneltavia. Ideana oli perustaa yhdistysten yhdistys, kaupunginosan kantava voima, joka alkaisi kehittää tilakonseptia pidemmälle. Tässä vaiheessa verkkokeskustelusta kuuli kaupunginosan verhoomoyrittäjä, jolla oli omistamansa vanha varastotila osittain tyhjänä. Nuoruutensa lennokkiharrastuksen uudelleen aloittama yrittäjä otti yhteyttä harrastushalli-keskusteluun ja tarjosi tilaansa käyttö-, kunnossapito- ja korjauskonseptilla.

Kaupunginosan harrastushalli on lähes 95% käytössä aamusta iltaan, harrastushalli-konsortiolle toiminta tuottaa voittoa ja varastotilan omistajalla on varma ja luotettava vuokralainen. Harrastushalli on kaupunginosan uuden luovuuden dynamo – malli on konseptoitu ja formaatti levinnyt useaan kaupunginosaan. Myös kulttuuriviejät ovat kiinnostuneet.

Kaikki sai alkunsa intohimosta, idean yhteiskehittelystä, luovuudesta ja ennakkoluulottomuudesta. Kansalaislaboratorio tuotti jälleen uutta asumisen arkeen ja juhlaan.

Aloitusteoria – miten tähän tultiin

Tarina ei ole totta. Se on keksitty. Tarinan kulku on kuitenkin mahdollinen, mikäli hyödynnämme kansanlaboratorioitamme. Mitä ne sitten ovat?

Suomalaiset ovat tällä hetkellä kielitaitoisia, koulutettuja, matkustavat paljon ja seuraavat maailman tapahtumia tarkasti ja herkästi. Suomalaisissa on talenttiutta, jota pullahtaa aina silloin tällöin maailmalle. Tavoilla, jotka aina yllättävät meidät.

Tämähän ei ole uutta. Kaikki muistavat tarinat entisaikojen kylähulluista, joita oli joka paikkakunnalla. Tosin ennen vain sitkeimmät ja määrätietoisimmat puskivat itsensä läpi vähättelyn, epäilyn ja latistamisen. Parhaimpia esimerkkejä itselähtöisestä lahjakkuudesta ovat monet yrittäjähirmut kuten Ponsse-yhtiö, Polar Electro ja miksei myös Keskisen kyläkauppiaskin. Yhtenäiskulttuurille erilaisuus oli myrkkyä, ja toisinajattelijoiden uudet ajatukset ohitettiin vaikenemalla tai ne lyötiin maahan vitsailulla ja naureskeluilla. Rohkeampi ja yksilöllisempi kulttuurin muutos sekä varsinkin 2000-luvulla joka puolelle levinnyt sosiaalinen media on antanut erilaisille ajatuksille siivet – maaseudun kylähulluudesta siirrytään urbaaniin kaupunginosien kyvykkyyteen.

Paikallisesti kukoistava lahjakkuus toimii eräänlaisena kansanlaboratorion taikinan juurena. Käytäntö kohtaa teorian, fakta fiktion ja ammatti intohimon. Tämä tulevaisuuden iätön nuorisoseura kokoaa ruohonjuuritason luovat ideat ja parhaimmillaan löytää käytännölliset sovellukset. Kansanlaboratorio hyödyntää alueen osaamista ja samalla lisää entisestään alueen sosiaalista pääomaa.

Käyttäjäinnovatiivisuus kehittämisen moottorina

Amerikan innovaatioprofessori Eric von Hippel kirjoitti jo vuonna 1988, että käyttäjillä voisi olla paljon suurempi rooli yritysten tuotekehityksessä (Eric von Hippel, Sources of Innovation, 1988). MIT:n professorin kirja Democratizing Innovation (2005) käynnisti käyttäjälähtöisyyden vyöryn, joka mullisti kaikkien toimialojen tuote- ja palvelukehityksen. Von Hippel todisti tieteellisin keinoin yritysesimerkkien avulla siitä, että firman itselähtöinen ja sisäinen kekseliäisyys jää komeasti kakkoseksi verrattuna siihen, että innovaatiotoimintaan mukaan otetaan intohimoiset ja motivoituneet tuotteen ja palvelun käyttäjät. Useat opinnäytteet ja tutkimukset kertoivat sen, että käyttäjien rooli passiivisesta innovaatioiden vastaanottajasta on muuttunut yhteistyön osapuoleksi ja aidoksi uusien ajatusten tuojaksi ja toiminnan kehittäjäksi.[1]

Käyttäjälähtöisyys ja myös käyttäjälähtöinen innovaatiotoiminta ovat nykyään myös tunnustettuja  innovaatiopolitiikan perusasioista. Työ- ja elinkeinoministeriössä painotetaan käyttäjä- ja kysyntälähtöisen innovaatiotoiminnan roolia ja merkitystä. Vuoden 2010 alussa lanseeratussa toimenpideohjelmassa on seuraava määritelmä:

Käyttäjälähtöinen innovaatiopolitiikka edistää käyttäjien tarpeisiin ja järjestelmälliseen osallistamiseen perustuvaa innovaatiotoimintaa sekä yksityisellä että julkisella sektorilla.

Aika hurjaa. Kukaan ei olisi uskonut kymmenen vuotta sitten, että uskottava yritys hakee kuluttajilta uusia tuote- tai palveluideoita tarpeisiin, joita ei yrityksessä edes tiedetä olevan! Insinöörivetoiseen suunnitteluun, teknologiaan ja suuruuteen perustuva ylivoima on saanut kilpailijan – monialaisen verkottumisen, ihmiskeskeisen käyttäjäosaamisen ja internet-pohjaisen ketteryyden.

Miten Living Lab tuli Suomeen?

Vuosituhannen alussa tilanne oli siis toisin. Tuotteiden ja palvelujen käyttäjät ja asumisessa asukkaat olivat vielä aikamoista jäsentymätöntä höttöä. Intuitio ohjasi kuitenkin siihen suuntaan, että kehitystyössä tarvittiin parempaa ymmärrystä aidoista käyttöympäristöitä.

Yksi näistä uusista höttöisistä ideoista oli Living Lab. Kuulin itse ensimmäistä kertaa Living Labista 2000-luvun alussa ollessani työssä Taideteollisessa korkeakoulussa. Yksi Future Home Instituutin tutkijoista, arkkitehti Jarmo Suominen oli jo tuolloin tiiviissä yhteistyössä kuulun amerikkalaisen MIT-yliopiston kanssa. MIT:n Medialabin perustajan William Mitchellin Living Lab –määritelmää on siteerattu paljon: ”Living Labs represent a user-centric research methodology for sensing, prototyping, validating and refining complex solutions in multiple and evolving real life contexts.” (lähde: Wikipedia). Tuotteiden ja palvelujen kehittäminen muualla kuin oikeissa ympäristöissä ei tuota tarpeeksi hyviä tuloksia, joten kehittäjien pitää mennä aitoihin ympäristöihin. Mikäpä sen aidompi ympäristö olisi kuin koti, asuinalue tai kaupunginosa.

Tuolloin 2000-luvun alussa Arabianrannan aluetta Helsingissä alettiin rakentaa kovalla tohinalla pitkän suunnittelun jälkeen. Näimme myös itse, että Arabianranta voisi olla hieno asumisen kehitysympäristö. Tähän mahdollisuuteen oli perustettu vuonna 1998 Future Home – Tulevaisuuden koti – konsortio Helsingin kaupungin ja Taideteollisen korkeakoulun yhteishankkeena, jossa yhtenä tavoitteena oli toteuttaa asumisen koelaboratorio Arabianrannassa.

Ajatus Arabianrannasta Living Lab – alueena sai vastakaikua myös ICT-alan kehityksen kärjestä. Nokiassa nähtiin käyttäjälähtöisyys tapana virittää tuotekehitys uudelle tasolle. Vuoden 2003 aikana toteutettu jättimäinen EU-hankevalmiste Mobile Infrastructure in Europe / Supporting Individualising of Environments (ns. MIE/SIE-hanke) lanseerasi kaikkien living labbien äidiksi Helsingin Arabianrannan. Tätä seurasi Intelcities-hanke (2004-2006) sekä useita useita erilaisia Arabianrantaan liittyviä kehitysprojekteja. Arabianrannan Living Lab oli taustalla usealle kymmenelle erilaiselle Living Lab – hankkeelle Suomessa ja EU-tasolla.

Yksi esimerkki toteutusta Tekes- ja yritysrahoitteisesta kehityshankkeista sai alkunsa kesäkuussa 2005 pidetystä Arabianrannan alueen esittelytilaisuudesta. Siellä espanjalainen julkisen sektorin virkamies kysyi, että ”paljonko yritys joutuu maksamaan siitä, että tuotetta tai palvelua kehitetään Arabianrannan alueella”. Meillä alueen esittelijöillä jäi suut auki – suomalaiset eivät tuolloinkaan osanneet ajatella pragmaattisesti rahalla. Tästä alkukipinästä seurasi kaksivuotinen Helsinki LIving Lab – projekti, jonka yrityscaset toteutettiin Arabianrannassa vuosien 2006–2007 aikana. Tämän hankkeen lopputuloksena syntyi myös Helsingin seudun Living Lab – verkosto (www.helsinkilivinglab.fi).

Kolmoiskierteestä neloskierteeseen

Suomalaisen innovaatiojärjestelmän lähtökohtiin kuului 1990-luvulla Tripple Helix – malli, jossa toimijoina ovat julkinen sektori (valtio ja kunnat), tutkimus (yliopistot ja tutkimuslaitokset) sekä yritykset (suuret ja pk-yritykiset). Osaamiskeskusohjelma luotiin tälle periaatteelle, samoin alueelliset innovaatiokeskukset Technopoliksen johdolla toteuttivat tätä ns. kolmoiskierrettä alueilla. Tulevaisuuden kehitysalustat – hankkeessa (Culminatum ja Tekes 2006-2007) tuotiin tarkasteluun yksi taso, eli DNA:han yksi kierre lisää – käyttäjät, kansalaiset, opiskelijat ja työssäkäyvät. Innovaatioympäristöä alettiin kutsua neloskierteeksi, jonka englanninkielinen sana Qaudruple Helix kuulosti alussa turhan mahtipontiselta. Kun muut alkoivat käyttää sanaa, uskalsin itsekin ottaa sanan aktiivikäyttöön – mutta muutamia vuosia myöhemmin!

Alun perin Neloskierre-sanan lanseerattiin vuonna 2005 ”Neloskierrettä kaupunginosiin” – kirjassa, jossa neljäntenä toimijana nostettiin alueen asukkaat, asukasyhdistykset ja muut kaupunginosan toimijat. Taustalla oli ollut muun muassa Maunulan kaupunginosan kehittämisestä saadut kokemukset.

Neloskierre tuntui silloin ja yhä edelleen toimivalta tavalta analysoida paikallisia innovaatioympäristöjä. Kunnes kuulin kesällä 2009 Kuntaliiton Tuula Jäppiseltä, että ruotsalaiset käyttävät sanaa Penta Helix, jossa viidennellä kierteellä tarkoitetaan kansalaisyhteiskuntaa. Torjuin – tietenkin – aluksi ajatuksen, mutta ajatus jäi kytemään ja lopulta parin kolmen kuukauden alitajuntaisen pyörittämisen jälkeen uteliaisuutta seurasi lopulta voimallinen fanitus: living labeistä on siirryttävä kansanlaboratorioihin!

Living Lab jäi sanaksi ilman sisältöä

Jo tätä aikaisemmin uskoni living lab – toimintaan alkoi horjua. Vaikka kolme Helsinki Living Lab – hankkeeseen kuulunutta yrityshanketta onnistuttiin toteuttamaan menestyksekkäästi, rahoittajayritykset olivat tyytyväisiä tuloksiin ja asukkaat yllättyneitä saamastaan huomiosta, niin selvästi ilmassa oli tunne siitä, että tästä nyt puuttuu jotakin. Aloin itse epäillä Living Labeja toimintamallissa. Hommassa tuntui olevan vaarallista uskonvaraista samanmielisyyttä. Jotain puuttui.

Käsite oli epäselvä ja turhan tieteellinen. Minun olisi intuitiivisesti pitänyt tajuta se yksinkertainen asia, että living lab –sanaa ei voinut käyttää tavallisissa konsulttityössä. Väistin Siperian opit tämän jargonin selittämisessä välttämällä sanan käyttöä. Selittämisen tie on aina huono tie, koska sanaparia Living Lab ei (haluttu) ymmärretty tai se (haluttiin) ymmärrettiin väärin. Oli parempi puhua, tarpeiden ja tilanteiden havaitsemisesta, käyttäjien havainnoinnista sekä siitä, että käyttäjälähtöisyyden avulla parannetaan tuotteita ja palveluja.

Kesäkuussa 2009 olin Säätytalossa kuuntelemassa kun kansakunnan idoliksi noussut Eric von Hippel varoitti Suomea liian systeemisestä lähestymistavasta. Innovaatioprofessori kannusti suomalaisia yrityksiä menemään lähemmäksi loppukäyttäjiä ja hakemaan paradigmaattisesti uudistavaa energiaa ihmisistä itsestään. Lähdin seminaarista von Hippelin esityksen jälkeen posket punaisina ja varmistuin silloin, että haluan olla jatkossa mukana entistä käyttäjälähtöisemmissä projekteissa. Myös TEMissä von Hippelin sanottava otettiin vastaan tosissaan, strategiaa muutettiin ja lopputuloksena oli kansainvälisesti moderni käyttäjälähtöisen kehittämisen kansallinen strategia (www.tem.fi/inno).

Kaupunki kehittyy keskustellen

Maunula-foorumi on ollut Suomessa kaupunginosafoorumien edelläkävijä. Siellä on järjestetty likemmäs 80 foorumia lähes 15 vuoden ajan.  Kuntaliitto aloitti vuoden 2009 alussa hankkeen, jossa haettiin edelläkävijäkuntia käyttäjälähtöisyyden edistämiseksi. Mukaan tuli Mikkelin kaupunki ja käyttäjälähtöisyyden ajattelutapaa alettiin viedä kaupungin käytäntöihin. Muutosprosessissa järjestettiin kaksi Käyttäjätoria, joissa esiteltiin erilaisia näkökulmia käyttäjälähtöisen palvelukaupungin kehittämiseen. Ensimmäiseen käyttäjätoriin osallistui myös ”Mies Maunulasta” (Ylen alueuutisten käyttämä nimitys), Hannu Kurki, joka kertoi huhtikuussa 2009 siitä, miten Helsingin Maunulassa oli edetty. Hannun foorumi-opit otettiin nopeasti käyttöön. Järjestettiin kolme Mikkeli-foorumia, joista ensimmäinen kesällä 2009 Mikkelin torilla seniori-teemalla, kaksi seuraavaa Mikkelin kirjaston Mikkeli-salissa teemoilla ”omaishoito” (2.10.2009) ja ”maaseutukaupunki Mikkeli” (2.12.2009). Omaishoidon paneelikeskustelussa oli avaavia näkökulmia omaishoitajasta palvelun järjestäjään. Tilaisuuden kokemuksellisuus johti myös kaupungin lisäpanostukseen (budjetissa nostettiin omaishoidon avustusta saavien määrää 16 henkilöllä).

Foorumi vahvisti sitä, että kansalaisyhteiskunnassa virallinen päätöksenteko tarvitsee tuekseen neutraalia keskustelua. On tärkeää synnyttää paikkoja, joissa keskustellaan epävirallisesti – ilman päätöksenteon, organisaation tai puolueen painolastia. Epävirallisuus vapauttaa keskustelun ja myös keskustelijat avoimeen kehittämiseen. Foorumitoiminta on erinomainen tapa elvyttää kaupungin viestintää. Lopullisena tuloksena on eri osapuolia vahvistava ymmärrys, sekä toisista osapuolista että omasta roolista.

Hannu Kurki kertoi esityksessään Mikkelin 1. käyttäjätorilla huhtikuussa 2009, että muutosprosessi kestää vuosia. Pitää varautua siihen, että viisikin vuotta menee ennen kuin kulttuuri muuttuu aidosti keskustelevaksi. Olisi pitänyt uskoa Hannua. Mikkelissä foorumitoiminta otettiin vastaan kiinnostuksella, keskustelukulttuurissa tuntui muutoksen ituja. Kunnes paikallislehti (Mikkelin kaupunkilehti) muistutti perinteisestä latistamisen kulttuurista (Mikkelin kaupunkilehti 49/26: viikonvaihde 5-6.12.2009). Paikallislehden otsikko ”Kolmaskaan Mikkeli-foorumi ei kerännyt sankkoja väkijoukkoja” kertoi siitä, että medialla on iso rooli hyvän puhunnan, itseensä uskovan me-kuvan ja alueylpeyden luomisessa. Uutisesta välittyi ensiksikin se, että tilaisuudet eivät vetäneet väkeä – järjestäjien mielestä paikalle onnistuttiin saamaan poikkeuksellisen paljon osallistujia, 40-50 henkeä. Uutista ei löytynyt siitä, että ”foorumissa ideoitiin Mikkelin ekolääni 2.0-versiota”.  Toimittaja ei nostanut otsikkoon sitä, että ”lähienergia luo uusia työpaikkoja Mikkelin maaseudulle”. Latistettavaa sen sijaan löytyi. Osallistujamäärää, avointa keskustelua ilman johtopäätöksiä (joka on tärkeä osa luovaa keskustelukulttuuria) ja ylipäätänsä havaittavaa innokkuutta ei nähty minkäänlaisena positiivisena signaalina, vaan uutisella jatkettiin kyynistä ja latistavaa paikalliskirjoittamisen kulttuuria. (lause jää epäselväksi – KORJATTU) .

Paikallislehti halutessaan voi ylläpitää kehittämisessä latistamisen kulttuuria. Verrattuna Maunulaan lehden rooli oli siis päinvastainen – lehden sloganina on olla ”Maunulan Sanomat on riippumaton, alueellisen kehittämisen äänenkannattaja”. Mikkelissä hyvää kehittämisen henkeä hukattiin typerään amatöörimäiseen toimittamiseen.

Latistamista ei tarvitse hyväksyä. Jälleen ajankohtaista tukea tuli filosofi Pekka Himasen kirjasta ”Kukoistuksen käsikirjoitus” (2010). Hänen mielestään oppimisprosessin kärjessä on luova intohimo ja luovuuden kulttuurissa on oltava foorumeita rikastavan vuorovaikutuksen syntymiseksi.

En siis anna periksi omalle intohimoiselle näkemykselleni. Tekemiseen kuuluu intohimo, rikastava yhteisö ja lopulta keskinäistä heittäytymiseen kannustavaa luottamusta.

Kansanlaboratorio tarvitsee kyläajattelua

Palataan kansanlaboratorioon. Mennään kylien kehittämisen puolelle. Mikä muuten on kylä? Kaupunkilainen liittää kylän maaseutuun, harvaan asutukseen ja vain muutamiin naapureihin. Kyläajattelu toimii kuitenkin myös kaupungeissa. Keskustan ulkopuolisia esikaupunkialueita ja kaupunginosia tulisi pitää enemmänkin kylinä, ihmisten ja toimintojen arkisena verkostona. Helsingin Lauttasaari on hyvä esimerkki kylästä, joka rajautuu mereen ja on selkeästi yhtenäinen alue, kylä. Tämä kylämäinen ajattelu leimaa myös lauttasaarelaisia, jotka ovat hyvin omanarvontuntoisia ja ylpeitä alueestaan.

Kyläajattelu siis kehittää kaupunkeja? Olin kesällä 2009 Paras asuinalue – kilpailun raadin jäsenenä. Valitsimme kansan ehdotusten pohjalta kuusi asuinaluetta, joista sitten kisattiin loppusuoralla. Itselle tuli tehtäväksi esitellä Kirkkonummen Sundsbergin alue ohjelmassa. Sundsberg on rakennettu 2000-luvun aikana kylämäisen tiiviisti, talot ovat puurakenteisia pientaloja, jotka on kytketty eri tavoin kytketty toisiinsa.

Mikä Sundsbergin alueessa sitten on kiinnostavaa? Alueen asukkaat ja itse organisoiden syntynyt toiminta. Asuinalueen asukasyhdistys organisoi, käynnistää ja verkottaa alueen ihmisiä sekä kannustaa kaikenlaiseen uuteen ja innostavaan, perinteiseen ja hyödylliseen. Asuinalueen sisällön, kylän kipinän, ovat luoneet yksittäiset ihmiset ja asukasyhdistys on ollut taustalla. Vaikka Sundsbergin aluettakin valtamedia on toistuvasti moittinut, niin alueen asukkaat ovat onnistuneet synnyttämään yhteisen hyvän, keskinäisen yhteistyön ja hauskanpidon. Kukoistava kyläyhteisö voi siis syntyä, mikäli kylän asukkaista löytyy tarvittavaa luovaa intohimoa.

”ME”, sanoi osallistava kyläpäällikkö

Osallistuin syksyllä 2009 päijäthämäläisen Asikkalan kunnan innovaatiosessioon. Kuuluin työryhmään, jossa käsiteltiin käyttäjälähtöisyyttä. Samassa työryhmässä oli myös vanhempi herra, joka kertoi omasta kylästään, Kalkkisten kylästä. Osallistava kyläpäällikkö Heikki Lagom, tuo Asiakkalan Barac Obama, puhui aina tekemisestä me-muodossa. Kysyinkin, että mitä tarkoitat sillä, että ketkä me? Kyläpäällikkö vastasi kovalla äänellä, että ME. Asia tuli selväksi, kyse oli yhteisestä tahdosta ja yhteisestä tekemisestä. Ja kylä menestyi innovatiivisten yksilöiden avustuksella, yhdessä.

Opittavaa löytyy tästä pienuuden suuruuden logiikasta. Kun toimijoita on vähän ja rahaa niukasti, on osattava niputtaa ja ketjuttaa – eikä vaan puheissa. Tekemistä ei voi ulkoistaa. On osallistuttava, jaettava omaa läsnäoloa, mukana on oltava aitoutta ja välittämistä. On jaksettava pitää kädestä ja katsoa silmiin. Kalkkisten kylä elää vahvasti päijäthämäläistä ihmiskeskeistä kulttuuria osana eurooppalaista elämää hyödyntäen modernia tietoyhteiskunnan keinoja (www.phnet.fi/kylat/kalkkinen).

Käyttäjäkokemus kansanlaboratorion uudistavana voimana

Kansalaisyhteiskunta koskettaa ja ylläpitää inhimillisiä kohtaamisia. Vahvuutena on keskinäinen luottamus, tekemisen kokemuksellisuus ja arkinen inhimillisyys. Verrattuna aikaisempiin testausvoittoisiin living labbeihin, kansanlaboratorioissa elämä voittaa – aina. Oleellista ei ole paras sovellus vaan onnistunut arki. Yritykset löytävät kannattavuutensa sitä mukaa maltti ja kärsivällisyys kehittyvät.

Olen itse ollut monissa ideasessioissa ja kehittämistilaisuuksissa. Konsulttina on eettinen pakko antaa kaikkensa asiakkaan onnistumiseksi, mutta joissakin harrastusluonteisissa tilaisuuksissa olen miettinyt, että miksi antaisin parhaat ideani toisille – usein ilmaiseksi ja ilman ideoinnista tulevaa tekemisen riemua. Jos tilaisuus on merkityksellinen tai suhtaudun asiaan intohimoisesti, annan pyyteettömästi ajatukseni toisten käytettäväksi. Tässä on minusta kansanlaboratorion ydin – on ihan toista ideoida jos tarve on tunnistettu, todellinen ja käsinkosketeltava.

Kansanlaboratorio on vaativa paikka siellä kehittämistyötä tekeville yrityksille. Minusta tuntuu, että yritykset eivät oikein edes tajua sitä vastuuta, mitä heille annetaan asiassa. Menestyminen kansanlaboratoriossa edellyttää yrityksiltä vahvoja arvoja, sellaisia, joihin ulkopuoliset käyttäjät ja omat työntekijät uskovat. Voiton maksimoimisen sijaan on keskityttävä arvon tuottamiseen. Jos tässä onnistutaan ja pidetään käyttäjien luottamus, niin lopputuloksena on todennäköisesti myös menestyvä liiketoiminta.

Parhaat vanhus- tai vammaisinnovaatiot syntyvät silloin, kun kohteet ja tekijät ovat tuttuja – syntyy tunne siitä, että tarvitaan oikeasti uusia ratkaisuja, hätä on suuri ja meidän on pakko keksiä tähän hyvä ratkaisu. Taideteollisen korkeakoulun muotoilun professori Juhani Salovaara on sanonut, että muotoilija osaa parhaiten suunnitella itselleen, lapsilleen ja vanhemmilleen mutta ei niin hyvin enää muille. Näiden muiden käyttäjäryhmien tilanteiden tuntemus edellyttää empaattista käyttäjälähtöisyyttä, jossa pyritään tavoittelemaan samanlaista käyttäjäkokemusta kuin tuttujen kohderyhmien parissa.

Kansanlaboratorioissa eivät tee töitä miehet vaan äidin pojat. Luupäisinkin insinööri on jonkun äidin poika – uskokaa tai älkää! Kokemuksellisuuden vahvistamisella vahvistetaan myös insinöörin osaamista; tietämättömyyden tunnistaminen tekee viisaammaksi ja heikkouden myöntäminen vahvemmaksi. Arvot jäävät abstrakteiksi ilman niiden liittymistä asioihin – siksi tarvitaan konkretiaa, käytäntöjä ja kokeiluja.

Viime aikoina laajempi kokemuksellinen ja liiketoiminnan suuntaan vaikuttava ajattelu (ns. Design thinking) on saanut jalansijaa myös Suomessa. Kokonaisvaltainen design-ajattelu ulottuu ihmisen tasolle. Kansanlaboratoriot ainakin voisivat muodostaa yhden alustan tämän ajattelun eteenpäin viemiselle.

Tottelemattomuus on osa rohkeaa aloitteellisuutta

Yhtenäiskulttuurin aikana kammoksuttiin kansalaistottelemattomuutta. Nyt on aika positiivisen tottelemattomuuden, epäonnistumisia pelkäämättömästä sinnikkyydestä ja rohkeasta aloitteellisuudesta. Projektiajattelusta on siirryttävä prosessiajatteluun.

Julkisen sektorin rahapulan sijasta olisi pohdittava sitä, miten paljon julkista rahaa käytetään jatkuvasti tavoilla, joita ei voi millään keinoilla sanoa innovatiiviseksi. Jos yritykset tekisivät aina samalla tavalla kuin alalla on yleensä totuttu tekemään, ei tällainen yritys pitkään olisi elinkelpoinen. Yrityksen toiminnan yksi perusydin on eräänlainen tottelemattomuus – ei haluta pysyä samassa vaan etsitään uutta. En nyt tarkoita laittomuuden rajoille menemistä enkä rakennusmääräyksillä kikkailua, vaan sitä, että hakemalla haetaan uutta ja erilaista – ollaan siis sovitusti tottelemattomia. Kansanlaboratoriot tarvitsevat kukoistuksensa turvaksi luovan ajattelun virkamiestottelemattomuutta.

Parhaimmissa kunnissa on kykyä jo organisoitua niin, että tottelemattomuus käännetään innovatiivisuuden siemeneksi. Projektiorganisaatioita myös yhtiöitetään, jotta tätä tottelemattomuuden liikkumavaraa saadaan lisää.

Ymmärrystä, intohimoa ja tekemistä

Palaan alun skenaarioon. Lennokkiharrastajien päättäväisyydestä ja intohimosta lähtenyt kipinä löi tulta suotuisissa olosuhteissa. Yksittäinen ilmiö on usein heikko signaali suuremmasta ilmiöstä. Suomalainen yhteiskunta on nyt siinä vaiheessa, että osaamisemme on nostettavissa uudelle tasolle. Kyse ei ole kasvuyrittäjyydestä vaan ymmärryksen kasvusta. Paluuta ei ole aikaan, jolloin kunta tai valtio hoiti asiat. Eikä auta valittaa siitä, että miksi kukaan ei tee mitään. On aika valittamisen sijaan alkaa välittää. Kaupunginosat kukoistavat, mikäli niissä ymmärretään muuttunut maailma, käytetään intohimoja ja merkityksellisyyttä polttoaineena ja aletaan toimia!

---

[1] Mäkitalo-Keinonen, Arenius & Liikala 2008; von Hippel 2005

Tämä artikkeli on julkaistu syksyllä 2010 Ruohonjuuresta ruohonkärkeen -kirjassa, jonka voit lukea ja ladata täältä:

Ruohonjuuresta ruohonkärkeen